Suomalaisen politiikan kuumin taikasana on tällä hetkellä tekoäly. Kun valtiontalouden rakenteellinen alijäämä syvenee ja hyvinvointivaltion rahoituspohja natisee liitoksissaan, Arkadianmäen puoluetoimistoissa on havahduttu siihen, että pelkkä perinteinen juustohöylä ei enää riitä.
Tämä herääminen ansaitsee vilpittömän kiitoksen. On valtavan hienoa, että puolueet yli hallitus- ja oppositiorajojen ovat vihdoin nostaneet teknologian, automaation ja tuottavuuden poliittisen keskustelun ytimeen. Keskustelua ei käydä enää siitä, tarvitaanko teknologiaa, vaan siitä, miten sen avulla saadaan aikaan aitoja tuloksia.
Mutta kun 25 vuotta ohjelmistoarkkitehtuuria ja digitaalisia palveluita rakentaneena lukee puolueiden ohjelmapapereita, herää kylmä rutiinituntuma: poliittiset tekoälyvisiot uhkaavat langeta samoihin klassisiin tilaajasudenkuoppiin, joilla julkisessa IT:ssä on poltettu veronmaksajien miljardeja jo vuosikymmenten ajan.
Tekoäly ei nimittäin ole budjettirivi, tukipaketti eikä uusi keskusvirasto. Se on työkalu. Ja jotta työkalu toimii, arkkitehtuurin on oltava kunnossa.
Sudenkuoppa 1: Keskustan 1,5 miljardin Excel-automaatti
Keskustan talousohjelma Uusi suunta Suomelle asettaa riman korkealle: puolue hakee julkiselle sektorille peräti 1,5 miljardin euron tuottavuusloikkaa tekoälyllä ja automaatiolla, korvaamalla hallinnon rutiineja ja hyödyntämällä henkilöstön luonnollista eläköitymistä.
Tavoite on täysin oikea ja kannatettava. Rutiinityöstä vapautuva aika pitää saada kohdennettua arjen ydintehtäviin, kuten opetukseen, hoivaan ja turvallisuuteen. Mutta ongelma piilee ajatusmallissa, jossa tuottavuussäästö syntyy ikään kuin automaattisesti taulukkolaskennassa heti, kun tekoäly ”otetaan käyttöön”.
Järjestelmäarkkitehtuurin näkökulmasta kokonaisuudessa on kaksi perustavaa laatua olevaa bugia:
-
Surkean prosessin automatisointi tuottaa vain surkeaa, automatisoitua roskaa: Jos viraston virkailija käyttää tänään neljä tuntia lakisääteisen, monimutkaisen ja tarpeettoman valvontalomakkeen täyttämiseen, tekoäly voi parhaimmillaan täyttää sen viidessä minuutissa. Mutta todellinen tuottavuushyppy ei synny siitä, että kone tekee turhan työn nopeammin. Se syntyy siitä, että lainsäädäntöä refaktoroidaan ja koko turha valvonta- ja raportointivelvollisuus poistetaan.
-
Legacy-monoliitit eivät keskustele tekoälyn kanssa: Tekoälyä ei voi vain asentaa vanhojen tietokantojen päälle. Jos data on hajallaan 90-luvun suljetuissa järjestelmissä ilman standardeja rajapintoja, tekoälyintegraatioista tulee vain uusi monien kymmenien miljoonien konsulttihimmeli.
Säästöä ei synny pelkällä toiveella, vaan sillä, että puretaan lainsäädäntöhimmelit, joiden vuoksi hallintoa ylipäätään joudutaan pyörittämään.
Sudenkuoppa 2: SDP ja haave valtion omasta tekoälyalustasta
Oppositiossa SDP ja kansanedustaja Timo Harakka ovat tehneet kunnianhimoisen avauksen soten kirjaamistaakan helpottamisesta tekoälyllä. Lääkärien ja hoitajien vapauttaminen tietojärjestelmien orjuudesta potilastyöhön on asia, jota jokainen suomalainen kannattaa.
Sudenkuoppa löytyy kuitenkin SDP:n esittämästä toteutustavasta: visiosta yhdestä keskitetystä, kansallisesta julkishallinnon tekoälyalustasta.
Ajatus valtion keskitetystä megajärjestelmästä on klassinen keskusjohtoisen suunnittelun harha:
-
Julkinen hankintasykli vs. teknologian fysiikka: Tekoälykenttä kehittyy tällä hetkellä viikoissa. Valtion keskitetyn järjestelmän määrittely, tarjouspyyntö HILMAssa, valituskierrokset markkinaoikeudessa ja massiivinen monoliittitoteutus vievät tyypillisesti 4–7 vuotta. Sinä päivänä, kun valtion oma ”kansallinen tekoälyalusta” laitettaisiin tuotantoon, se olisi jo syntyessään museotavaraa.
-
Uusi Apotti-loukku: Yhden suuren alustan rakentaminen tarkoittaa käytännössä aina sitä, että jokin tuttu IT-jätti voittaa satojen miljoonien sopimuksen, ja julkinen sektori on sidottu samaan toimittajaloukkuun seuraavaksi kahdeksi vuosikymmeneksi.
Valtion ei pidä rakentaa omia kankeita alustoja, vaan mahdollistaa ketterien ja parhaiden työkalujen nopea käyttöönotto markkinoilta avointen rajapintojen kautta.
Sudenkuoppa 3: Kokoomuksen raportti – suunta hyvä, hankintatapa antiikkinen ja anti-tekninen
Kokoomuksen eduskuntaryhmä julkaisi kesäkuussa 2026 erillisen tekoälyraportin (Kymmenen konkreettista päätöstä ja sadan päivän ohjelma Suomelle), joka ansaitsee vilpittömät pisteet. Raportti tunnistaa oikein, että tekoäly on Suomelle strateginen kilpailukykykysymys, eikä se sorru vasemmiston toisinaan väläyttelemään sääntelyintoiluun tai haitallisiin ”tekoälyveroihin”. Lisäksi kyberturvallisuuden ja kriisinsietokyvyn painottaminen on suoraa realismia.
Silti raportissa kummittelee kaksi suomalaisen elinkeino-oikeiston vanhaa lempilasta:
-
”Julkisen sektorin AI-yhteishankinnat”: Kokoomus esittää tekoälyratkaisujen skaalaamista keskitetyillä yhteishankinnoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa usein Hansel-kilpailutuksia ja puitejärjestelyjä, joiden liikevaihto- ja referenssivaatimukset sulkevat ketterimmät kotimaiset ohjelmistoyritykset ulos kisasta. Tämä hankintatapa on paitsi antiikkinen, myös suorastaan anti-tekninen: se suosii suuria konsulttitaloja ja sulkee pois ne pienet, ketterät ja teknologisesti kaikkein edistyneimmät tiimit, jotka oikeasti ymmärtävät modernien mallien hienosäädön ja rajapinnat. Analysoin vastikään Suomen 21 hyvinvointialueen verkkosivustoja: tuloksena oli yli 5 miljoonaa euroa poltettua rahaa vanhanaikaisiin monoliitteihin, jotka puskettiin läpi juuri näillä samoilla kankeilla hankintamalleilla. Yhteishankintojen sijaan valtion tulisi hankkia pieniä, modulaarisia palasia avoimilla rajapinnoilla.
-
Yritystuet vs. Viron malli: Kokoomus haluaa tukea yritysten tekoälyinvestointeja julkisilla tukipaketeilla ja Business Finland -koneistolla. Mutta miksi valtion pitäisi kierrättää rahaa veronmaksajilta byrokratian läpi yritystukina, joiden hakemiseen tarvitaan erillinen konsulttiarmeija? Huomattavasti tehokkaampi ja dynaamisempi ratkaisu on Liberaalipuolueen ajama Viron yritysveromalli: puretaan lähes 3 miljardin tehottomat yritystuet ja annetaan yritysten investoida omat voittonsa tekoälyyn, laitteistoon ja automaatioon 0 % verolla niin kauan kuin rahat pidetään yrityksen sisällä.
Sudenkuoppa 4: Vihreät ja Harjanne – Eksistentiaalinen ahdistus ja rutiinityön romantisointi
Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne teki äskettäin poikkeuksellisen avoimen ja inhimillisen ulostulon Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa (20.9.2026). Harjanne ansaitsee suoran tunnustuksen siitä, että hän diplomi-insinöörinä uskaltaa tuoda teknologiamurroksen ja sen herättämät vaikeat tunteet suoraan poliittisen agendan ytimeen.
Mutta poliittisen päätöksenteon ja insinööritieteen kannalta haastattelussa esitetty huoli ajautuu toiseen ääripäähän: lamaannuttavaan eksistentiaaliseen ahdistukseen (niin sanottuun AI doomerismiin) ja vaatimuksiin globaaleista kehityskielloista.
Insinöörin silmin tässä ajattelussa on kolme kestämätöntä oletusta:
-
Ydinaseriisunta-analogia ei päde koodiin: Harjanne rinnastaa tekoälyn rajoittamisen historiallisiin sopimuksiin ydinaseista tai otsonikerroksesta. Analogia pettää kuitenkin perustavanlaatuisella tavalla fysiikan tasolla. Ydinase vaatii rikastettua uraania tai plutoniumia, satelliiteilla valvottavia laitoksia ja massiivista fyysistä teollisuusinfraa. Tekoäly sen sijaan on matematiikkaa, algoritmeja ja bittejä. Et voi kieltää matematiikkaa kansainvälisellä sopimuksella ilman, että pystytetään jokaisen kansalaisen ja tutkijan päätelaitteet reaaliajassa skannaava globaali valvontajärjestelmä – mikä itsessään olisi pahin mahdollinen dystopia.
Historia on jo osoittanut matematiikan kieltämisen mahdottomuuden: kun Yhdysvalloissa yritettiin vuosituhannen vaihteessa kieltää lailla DVD-levyjen suojauksen murtava koodi ja sen salausavaimet, kehittäjät muotoilivat ohjelman niin sanotuksi ”laittomaksi alkuluvuksi” (illegal prime), painoivat sen t-paitoihin ja kirjoittivat siitä haiku-runoja. Lukua, kaavaa tai koodinpätkää ei voi kieltää lailla ilman, että samalla kriminalisoidaan itse matematiikka ja tuhotaan koko vapaa viestintäverkko.
-
Yksipuolinen aseistariisunta geopoliittisessa tyhjiössä: Jos länsimaat ja Eurooppa ryhtyvät jarruttamaan edistyneen tekoälyn tutkimusta ja infrastruktuuria eettisellä sääntelyllä, Kiinan tai Venäjän kaltaiset autoritaariset vallat eivät tee samoin. Ainoa todellinen suoja kehittyvän tekoälyn kyberuhkia ja väärinkäyttöä vastaan on oma erittäin korkea osaaminen ja kyky rakentaa puolustuskykyisiä vastineita – ei vapaaehtoinen teknologinen antautuminen etukäteen.
-
Mekaanisen rutiinin romantisointi ("Excel-flow"): Haastattelun hämmentävin kohta oli pohdinta siitä, pitäisikö mekaanista rutiinityötä suojella koneilta vain siksi, että tutkijana ”oli kiva vääntää Exceleitä mekaanisesti, se tuotti tietynlaista flow-tilaa”, ja kysymys siitä, ”mitkä työt halutaan säilyttää ihmisellä”. Suomen julkista taloutta ja hoitajapulaa ei ratkaista pitämällä ihmisiä huonojen tietojärjestelmien manuaalisina liittiminä vain terapeuttisen arjen toivossa. Jos kaipaa mekaanista rutiinia flow-tilansa tueksi, voi kutoa villasukkaa tai haravoida pihaa. Mutta veronmaksajien rahoilla pyörivää julkishallintoa ei voida pitää ihmisten Excel-askartelukerhona, eikä poliitikkojen tehtävä ole suunnitelmatalouden hengessä määrätä, mitä työtä saa ja mitä ei saa automatisoida.
Valtionjohdon vetoomus: Diplomatiaa, kynnysarvoja ja regulatory capturen vaara
Vain päivä Harjanteen haastattelun jälkeen Suomen valtionjohto otti askeleen kansainväliselle areenalle. Tasavallan presidentti Alexander Stubb ja pääministeri Petteri Orpo liittyivät 21.9.2026 laajaan kansainväliseen julkilausumaan: Vetoomus kaikkein kehittyneimpien tekoälymallien hallinnan puolesta.
Tämän julkilausuman ovat allekirjoittaneet muun muassa Norjan Jonas Gahr Støre, Saksan Friedrich Merz ja EU-komission Ursula von der Leyen.
Lausuma ansaitsee kiitosta pragmaattisuudestaan. Se välttää pahimman paniikin ja rajaa tarkastelun oikein: huomio kohdistetaan nimenomaan kaikkein kehittyneimpiin rajapintamalleihin (frontier models), joiden reaalimaailman kyberuhkiin ja haavoittuvuuksiin halutaan yhteisiä standardeja. Erityisen tärkeä ja Suomen kannalta kriittinen linjaus on vaatimus siitä, että valvontaa on vahvistettava ”ilman, että kasvatamme samalla maiden välisiä eroja tekoälyn hyötyjen saatavuudessa”. Pienen maan elinehto on, ettei tekoälyn hedelmiä aidata vain globaalien suurvaltojen etuoikeudeksi.
Järjestelmäarkkitehdin hälytyskellojen pitää silti soida, kun poliitikot alkavat puhua ”kansainvälisestä toimielimestä” ja ”pakollisesta ennakkotestauksesta”.
Tällaisiin aloitteisiin liittyy aina massiivinen regulatory capturen eli sääntelyn kaappaamisen riski:
- Suuret amerikkalaiset tekoälyjätit lobbaavat mielellään valtiollisia lisenssijärjestelmiä ja raskaita auditointipaketteja. Niillä on varaa miljardien lakimiesarmeijoihin ja sertifiointiprosesseihin.
- Todellisuudessa raskaat ennakkoauditoinnit ja keinotekoiset laskentakynnysarvot (compute thresholds) uhkaavat tukkia juuri ne toimijat, jotka haastavat jättejä: ketterät startupit, eurooppalaiset haastajat ja avoimen lähdekoodin (open source) kehittäjäyhteisön.
Yhteiset tietoturvastandardit ja poikkeamien raportointi ovat tervettä insinöörityötä. Mutta kansainvälinen sääntely ei saa muuttua globaaliksi IT-kartelliksi, joka sementoi suuryhtiöiden monopolit ja näivettää pienten maiden oman innovaatiotoiminnan.
Rajapinta, jossa koko eduskunnan on herättävä: Yksilönvapaus ei ole kaupan
Tekoälykeskustelussa on yksi kriittinen reunaehto, joka unohtuu politiikassa liian usein: teknologian kehitys ei saa tarkoittaa valvontayhteiskunnan rakentamista.
Tästä kuuluu jakaa reilusti kiitosta eduskunnan eri laidoille:
-
Perussuomalaisille, Vihreille, ja Vasemmistoliitolle kuuluu tunnustus siitä, että heidän europarlamentaarikot (kuten Sebastian Tynkkynen, Ville Niinistö, ja Li Andersson) ovat asettuneet puolustamaan kansalaisten digitaalista kirjesalaisuutta ja vastustamaan EU:n järjetöntä Chat Control -massavalvontahanketta.
-
Vasemmalla ollaan täysin oikeassa siinä, että työntekijöitä on suojeltava mielivaltaiselta algoritmiselta kyttäykseltä ja perusteettomalta seurannalta.
Tekoälyteknologia tarjoaa valtioille ennennäkemättömät työkalut kansalaisten viestien skannaamiseen, kasvojentunnistukseen ja salausten murtamiseen. Tässä Liberaalipuolueen linja on ehdoton: digitaalinen kirjesalaisuus, vahva päästä-päähän-salaus ja yksityisyydensuoja ovat perusoikeuksia, joista ei tingitä piiruakaan – ei edes silloin, kun viranomainen pyytää ”turvallisuuden nimissä” takaporttia koodiin.
Arkkitehdin ratkaisumalli: Miten julkinen sektori oikeasti automatisoidaan?
Jos haluamme julkiseen talouteen Keskustan toivomat tuottavuushypyt, SDP:n peräämän rutiinityön helpottamisen ja Kokoomuksen hakeman kilpailukyvyn, meidän on lakattava ostamasta politiikan konsulttikalvoja ja palattava ohjelmistosuunnittelun perusteisiin:
-
API-first ja datan vapauttaminen: Valtion ei pidä yrittää koodata omia tekoälymallejaan. Valtion ainoa tehtävä on tarjota puhtaat, standardoidut ja tietoturvalliset rajapinnat julkiseen dataan. Kun rajapinnat ovat auki, markkinoilta voidaan ottaa käyttöön parhaat ja kustannustehokkaimmat automaatiotyökalut päivissä ilman vuosien hankintahankkeita.
-
Veronmaksajan koodi kuuluu veronmaksajalle: Kaikki julkisilla varoilla kehitetyt ohjelmistot ja rajapinnat on velvoitettava avoimeen lähdekoodiin (niiltä osin kun se suinkin on vain mahdollista kansallista turvallisuutta vaarantamatta). On sanomattakin selvää, että Puolustusvoimien kriittisten taktisten järjestelmien koodi ei kuulu avoimeksi verkkoon; sotilaallinen turvallisuus ja kansallinen puolustus vaativat oman, tarkoin rajatun valvontansa. Mutta tavalliset asiointiportaalit, aukiolosivut, lomakepohjat ja hallinnon rajapinnat eivät ole valtionsalaisuuksia. Niiden avaaminen katkaisee kertaheitolla IT-jättien toimittajaloukut, pudottaa ylläpitokustannukset murto-osaan ja antaa suomalaisille startup-yrityksille mahdollisuuden rakentaa uutta liiketoimintaa avoimen infran päälle.
-
Lainsäädännön refaktorointi ennen koodausta: Jos laki vaatii 15 eri liitettä ja kolmen eri viranomaisen leiman rutiiniasiaan, vika ei ole tekoälyn puutteessa, vaan huonossa lainsäädännössä. Puretaan ensin tarpeettomat sääntelyhimmelit ja automatisoidaan vasta se, mikä aidosti jää jäljelle.
Suomi ei nouse uutta byrokratiaa ja keskitettyjä IT-monoliitteja rakentamalla. Suomi nousee sillä, että karsimme valtion turhat tehtävät, avaamme rajapinnat reilulle markkinakilpailulle ja annamme suomalaisille tekijöille ja yrityksille vapauden ottaa maailman parhaat työkalut käyttöön ilman valtion holhousta.
P.S. Jos haluat lukea saman analyysin yli 60-sivuisena tutkimusraporttina lähdeviitteineen, suosittelen tutustumaan Sitran 17.9.2026 julkaisemaan raporttiin osoitteessa https://agenticstate.org/projects/finland.html. Se vahvistaa käytännössä jokaisen tässä blogissa esitetyn arkkitehtonisen havainnon: ongelma ei ole teknologian puute, vaan huonot prosessit, puuttuvat rajapinnat ja vanhanaikainen tilaajaosaaminen.
